Makeista Kuinkahan sodat nähnyt sukupolvi oikein sai vierasvarat säilymään, kun meidän yltäkylläisyydessä kasvaneiden jumbokarkkipussit eivät näe seuraavaa aamua?

Kurkistin juuri ruokakaappiin. Ei herkkuja, ja hyvä niin. Vararenkaaseen ne vain olisivat menneet, päivän energiansaanti on kyllä jo turvattu. Äh, joudun tyytymään punaiseen rooibos-teehen. Laitan siihen sentään hunajaa.

Mässytteleeköhän sitä makeaa määrättä juuri siksi, että tietää sitä riittävän? Kaupat ovat auki joka päivä, ja aikuisella on aina rahaa. Muistan hämärästi pienenä pihdanneeni jotain suklaapatukkaa pala kerrallaan kokonaisen viikon, kun meillä ei ihan joka päivä makeaa saanut.

Väki lihoo, kun energiansaantia ei osata säännöstellä. Runsaiden aterioiden päälle mutustellaan vielä makeaa monessa välissä. Harvempi kuitenkaan enää tienaa elantoaan rankametsällä. Siinä puuhassa megapussi lounaan kyytipojaksi ei tuntuisi missään.

Himojen hillitseminen ei ole ajan hengen mukaista. Jos ihminen jotain hulppeaa keksii, ei se malta olla sitä hyödyntämättä. Nykyteini kokisi mykkää kauhua viisikymmenluvun ruokakaupassa. Ei tulisi makeita heräteostoksia, ei. Omenoita saattaisi olla, jos olisi syksy. Hyvä kun semmoisesta puodista osaisi edes perunoita ja sipuleita ja porkkanoita puoli kapallista ostaa. Resepti olisikin sitten soitettava mummolta.

Tunnisteet: ajattelu, vartalot

  ¶ julkaistu 5/28/2006 08:58:00 ip. ::